Pelko toisen menettämisestä tuntuu murskaavalta.

On vaikea kirjoittaa. En näe kunnolla ruutua, kyyneleet peittävät silmäni. Veikka on kipeä, en vain tiedä miten. Se alkoi viikko sitten. Ensin se oli vain sellaista pientä. Hevonen nyppäsi ravissa ohjat kädestäni, vaikka pidin tasaisen ja tukevan käden. Se teki sitä, vaikken lisännyt painetta suuhun ollenkaan. Tiesin jo silloin, ettei se tekisi sitä leikkillään. Jo silloin aavistin sen yrittävän kertoa kivusta. En ratsastanut enää, kun huomasin, että hevoseeni sattuu. Oireet ovat pahentuneet. Se kiertää hermostuneena ympäri karsinaa, eikä päästä karsinaan mielellään muita kuin minut. Se vaikuttaa apaattiselta. Perjantaina tallille tulee hieroja ja katsotaan jos selkään olisi tullut satulan vaihdosta jumeja. Jollei se auta, kutsun paikalle eläinlääkärin ja oletettavissa on suuri lasku ja tällä hetkellä ei olisi rahaa sellaiseen. En jaksa, tämä vetää niin maahan kun rakas ystävä on kipeä. Pelkään, että hevosesta löytyy vamma, jota ei voi enää parantaa. En halua luopua, ei vielä ole aika. Eihän?

Emilia ja Veikka syyksyllä 2013